Laajoja ja ruohoisia tasankoja löytyy lähes jokaiselta mantereelta. Preerioiden ja savannien eläimet ovat sopeutuneet aavaan elinympäristöönsä mitä erilaisimmin tavoin. Dokumentti tarkastelee monien tasangoilla elävien saalistajien ja saaliseläinten selviytymiskeinoja ja elintapoja sekä sitä, kuinka eläinten fysiologia on muovautunut aikojen saatossa tietynlaisiin tarkoituksiin. Mikä ratkaisee kamppailun gasellin ja gepardin välillä? Miten kaliforniansiiseliemo puolustaa poikasiaan kalkkarokäärmeeltä? Selviääkö termiittipesä nälkäisen muurahaiskävyn vierailusta? Onnistuuko pakoon vilistävä jänis huijaamaan sitä jahtaavaa maakotkaa? Kuinka biisonin ruumiinrakenne kestää jatkuvat yhteenotot lajitovereiden kanssa? Nämä ja monet muut asiat selviävät ohjelman aikana.

Costa Rican edustalla sijaitseva Kookossaari julistettiin luonnonsuojelualueeksi vuosikymmeniä sitten. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvaa saarta ympäröivät kirkkaat vedet suorastaan kuhisevat elämää: alueella elää delfiinien ja liemikilpikonnien ohella laaja kirjo erilaisia kaloja ja äyriäisiä. Ravintoketjun huipulla ovat luonnollisesti hait, joiden läsnäolo kertoo ekosysteemin olevan terve. Dokumentissa modernein laittein varustettu tutkijaryhmä ankkuroituu muutamaksi viikoksi Kookossaaren edustalle kartoittaakseen alueen eläimistöä, arvioidakseen suojelutoimien tehokkuutta ja perehtyäkseen erityisesti haiden liikkeisiin ja elintapoihin.

Jopa seitsemän metrin mittaiseksi kasvava ruskosaharausku on vaikuttava näky moottorisahan terää muistuttavan, terävillä piikeillä reunustetun kuononsa ansiosta. Kuten monet muut suuret kalalajit, myös tämä rausku on sukupuuton partaalla ylikalastuksen, elinympäristöjen häviämisen ja vesien saastumisen vuoksi. Dokumentissa kalabiologi Zeb Hogan matkaa Pohjois-Australiaan Fitzroy-joelle tutkimaan viimeisiä alueita, joilla ruskosaharauskua tavataan. Hänen tavoitteenaan on kerätä tietoa rauskujen liikkeistä ja elintavoista, jotta lajin suojelu helpottuisi. Mitä on tehtävissä ruskosaharauskun pelastamiseksi?

Uhanalainen jokisiimarausku on maailman suurimpia ja vaarallisimpia makean veden kaloja. Sen hännässä olevan myrkyllisen väkäsen pisto voi jopa tappaa ihmisen. Dokumentissa kalabiologi Zeb Hogan matkaa Keski-Thaimaahan tutkimaan jokisiimarauskuja ja niiden elinalueita paikallisten kalastajien ja muiden asiantuntijoiden avulla. Hoganin haaveena on kiinnittää kaloihin lähettimiä, joiden avulla hän voi seurata niiden liikkeitä ja oppia enemmän niiden elintavoista. Suurten rauskujen löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kalastus ja patojen aiheuttama elinympäristöjen tuhoutuminen ovat pienentäneet kalakantoja. Voidaanko jokisiimarausku pelastaa sukupuutolta?

Senegalissa Fongolijoen ympäristössä elää lauma simpansseja, joiden käyttäytyminen eroaa muista simpansseista. Sankan sademetsän sijaan alue on enimmäkseen ruohoista tasankoa, ja se lienee vaikuttanut simpanssien tapoihin. Fongolin simpanssit hakeutuvat luoliin suojaan helteiltä ja mikä harvinaisempaa, käyttävät itse tekemiään teräviä seipäitä saalistaakseen ravinnokseen pieniä nisäkkäitä kuten korvamakeja. Vastaavanlaista työkalujen käyttöä pidettiin pitkään ainoastaa ihmisille ominaisena piirteenä. Fongolin simpansseja läheltä seurannut antropologi Jill Pruetz kertoo havainnoistaan ja nostaa samalla esiin tärkeitä kysymyksiä: tarjoavatko nämä ihmisapinat uudenlaisen näkökulman ihmisen evoluutioon? Entä mikä loppujen lopuksi erottaa ihmisen eläimestä?

Pohjois-Amerikan suurin makean veden kala valkosampi voi kasvaa jopa seitsemän metrin mittaiseksi ja elää yli satavuotiaaksi. Valkosampi on selvinnyt syvyyksissä jo 200 miljoonaa vuotta, mutta nyt sen tulevaisuus saattaa olla uhattuna: ylikalastus sekä ihmisen luomat padot ovat vähentäneet kalakantoja ja haitanneet lajin lisääntymistä. Dokumentissa kalabiologi Zeb Hogan matkaa Kanadassa ja Yhdysvalloissa tutustuen näiden suurten kalojen elinympäristöihin ja yrittäen samalla selvittää, kuinka valkosampi voitaisiin pelastaa sukupuutolta. Apunaan hänellä on sukeltajia, kalastajia ja alaan erikoistuneita tieteilijöitä.

Viime vuosikymmenille saakka Papua-Uudessa-Guineassa oli tapana muumioida vainajat hautaamisen sijaan. Muumiot aseteltiin esille luoliin tai vuorten rinteille, jotta jälkeläiset saattoivat käydä tapaamassa esivanhempiaan. Dokumentissa valokuvaaja Ulla Lohmann tutkimustiimeineen matkaa syvälle saarivaltion trooppiseen viidakkoon tutustuakseen ilmiöön paremmin ja löytääkseen tuoreimman muumion. Ääneen pääsevät myös paikalliset asukkaat, jotka kertovat suhteestaan kuolemaan ja muumiointiin sekä noituuteen ja jopa kannibalismiin, jota aiemmin harjoitettiin saarella. Monet paikallisista kaipaavat muumioinnin luomaa yhteyttä menneisiin sukupolviin, ja osa haluaisikin, että muumiointi otettaisiin uudelleen tavaksi lähetyssaarnaajien esittelemän hautaamisen sijaan.

Australian etelärannikolla sijaitseva Phillip Island -saari on tuhansien sinipingviinien koti. Kolmiosaisessa dokumentissa seurataan näiden maailman pienimpien pingviinien elämää saarella, jolla toimii myös niiden käyttäytymistä tutkiva keskus sekä loukkaantuneista linnuista vastaava hoitola. Kolmannessa osassa pingviininpoikasten on aika itsenäistyä ja lähteä itse merelle pyytämään oma ravintonsa. Lähistöllä tapahtunut öljyvuoto kuitenkin haittaa pingviinien kalastusretkiä. Entä kuinka käy pingviiniparille, joka aloitti pesimisen huomattavasti lajitovereitaan myöhemmin?

Australian etelärannikolla sijaitseva Phillip Island -saari on tuhansien sinipingviinien koti. Kolmiosaisessa dokumentissa seurataan näiden maailman pienimpien pingviinien elämää saarella, jolla toimii myös niiden käyttäytymistä tutkiva keskus sekä loukkaantuneista linnuista vastaava hoitola. Toisessa osassa nähdään, kuinka muutaman viikon ikäiset pingviininpoikaset varttuvat pesäkoloissaan vanhempien viipyessä merellä monta päivää kestävillä ravinnonhakureissuilla. Kuumuus verottaa poikaskantaa, kun poikkeuksellisen kovat kesähelteet osoittautuvat kohtalokkaiksi monille pingviineille ja saaren muille eläimille.

Australian etelärannikolla sijaitseva Phillip Island -saari on tuhansien sinipingviinien koti. Kolmiosaisessa dokumentissa seurataan näiden maailman pienimpien pingviinien elämää saarella, jolla toimii myös niiden käyttäytymistä tutkiva keskus sekä loukkaantuneista linnuista vastaava hoitola. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan pingviinien jokakesäistä pesintää. Viekoitellakseen naaraan koiras vuoraa parille pesäkolon. Naaraan valittua itselleen kumppanin molemmat hautovat munia sekä hoivaavat poikasia vuorotellen. Ravinto on hankittava kaukaa merestä, ja sinipingviinivanhemmilla onkin täysi työ ruokkia poikasensa ja vältellä samalla monenlaisia vaaroja.

Siperianjokilohi on maailman suurin lohilaji. Tämä Euraasian joissa elävä terävähampainen saalistaja saattaa kasvaa parimetriseksi ja lähes sadan kilon painoiseksi. Viime aikoina lajin kanta on pienentynyt, sillä esimerkiksi kullankaivuu uhkaa sen elinalueita. Dokumentissa kalabiologi Zeb Hogan matkaa Mongoliaan tutkimaan siperianjokilohen elinympäristöä. Hän toivoo, että keräämällä tietoa tämän suuren kalan lisääntymisestä, ravinnosta ja saalistustavoista voidaan luoda lajin säilyttämiseen tähtäävä kattava suojeluohjelma.

Senegalissa Fongolijoen ympäristössä elää lauma simpansseja, joiden käyttäytyminen eroaa muista simpansseista. Sankan sademetsän sijaan alue on enimmäkseen ruohoista tasankoa, ja se lienee vaikuttanut simpanssien tapoihin. Fongolin simpanssit hakeutuvat luoliin suojaan helteiltä ja mikä harvinaisempaa, käyttävät itse tekemiään teräviä seipäitä saalistaakseen ravinnokseen pieniä nisäkkäitä kuten korvamakeja. Vastaavanlaista työkalujen käyttöä pidettiin pitkään ainoastaa ihmisille ominaisena piirteenä. Fongolin simpansseja läheltä seurannut antropologi Jill Pruetz kertoo havainnoistaan ja nostaa samalla esiin tärkeitä kysymyksiä: tarjoavatko nämä ihmisapinat uudenlaisen näkökulman ihmisen evoluutioon? Entä mikä loppujen lopuksi erottaa ihmisen eläimestä?

Satoja vuosia sitten Pääsiäissaari, Rapa Nui, oli vehreä paratiisi, jolla kukoisti ainutlaatuinen sivilisaatio. Sen klaanit kalastivat, rakensivat kyliä sekä veistivät ja pystyttivät yli tuhat valtavaa kivistä moai-patsasta. Palmumetsien hävitessä ja luonnonvarojen huvetessa saaren asukkaat joutuivat kuitenkin turvautumaan epätoivoisiin selviytymiskeinoihin. Osa väestöstä saattoi hakea turvaa maanalaisista luolastoista, joita on saarella runsaasti. Dokumentissa kansainvälinen tutkimusryhmä laskeutuu luoliin kartoittaakseen ne ja dokumentoidakseen niiden arkeologiset löydöt. Tutkijoiden tavoitteena on löytää vastauksia lukuisiin kysymyksiin. Mistä Rapa Nuin asukkaat alun perin tulivat, ja mikä lopulta johti sivilisaation tuhoon?

Australian etelärannikolla sijaitseva Phillip Island -saari on tuhansien sinipingviinien koti. Kolmiosaisessa dokumentissa seurataan näiden maailman pienimpien pingviinien elämää saarella, jolla toimii myös niiden käyttäytymistä tutkiva keskus sekä loukkaantuneista linnuista vastaava hoitola. Kolmannessa osassa pingviininpoikasten on aika itsenäistyä ja lähteä itse merelle pyytämään oma ravintonsa. Lähistöllä tapahtunut öljyvuoto kuitenkin haittaa pingviinien kalastusretkiä. Entä kuinka käy pingviiniparille, joka aloitti pesimisen huomattavasti lajitovereitaan myöhemmin?

Australian etelärannikolla sijaitseva Phillip Island -saari on tuhansien sinipingviinien koti. Kolmiosaisessa dokumentissa seurataan näiden maailman pienimpien pingviinien elämää saarella, jolla toimii myös niiden käyttäytymistä tutkiva keskus sekä loukkaantuneista linnuista vastaava hoitola. Toisessa osassa nähdään, kuinka muutaman viikon ikäiset pingviininpoikaset varttuvat pesäkoloissaan vanhempien viipyessä merellä monta päivää kestävillä ravinnonhakureissuilla. Kuumuus verottaa poikaskantaa, kun poikkeuksellisen kovat kesähelteet osoittautuvat kohtalokkaiksi monille pingviineille ja saaren muille eläimille.

Australian etelärannikolla sijaitseva Phillip Island -saari on tuhansien sinipingviinien koti. Kolmiosaisessa dokumentissa seurataan näiden maailman pienimpien pingviinien elämää saarella, jolla toimii myös niiden käyttäytymistä tutkiva keskus sekä loukkaantuneista linnuista vastaava hoitola. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan pingviinien jokakesäistä pesintää. Viekoitellakseen naaraan koiras vuoraa parille pesäkolon. Naaraan valittua itselleen kumppanin molemmat hautovat munia sekä hoivaavat poikasia vuorotellen. Ravinto on hankittava kaukaa merestä, ja sinipingviinivanhemmilla onkin täysi työ ruokkia poikasensa ja vältellä samalla monenlaisia vaaroja.

Senegalissa Fongolijoen ympäristössä elää lauma simpansseja, joiden käyttäytyminen eroaa muista simpansseista. Sankan sademetsän sijaan alue on enimmäkseen ruohoista tasankoa, ja se lienee vaikuttanut simpanssien tapoihin. Fongolin simpanssit hakeutuvat luoliin suojaan helteiltä ja mikä harvinaisempaa, käyttävät itse tekemiään teräviä seipäitä saalistaakseen ravinnokseen pieniä nisäkkäitä kuten korvamakeja. Vastaavanlaista työkalujen käyttöä pidettiin pitkään ainoastaa ihmisille ominaisena piirteenä. Fongolin simpansseja läheltä seurannut antropologi Jill Pruetz kertoo havainnoistaan ja nostaa samalla esiin tärkeitä kysymyksiä: tarjoavatko nämä ihmisapinat uudenlaisen näkökulman ihmisen evoluutioon? Entä mikä loppujen lopuksi erottaa ihmisen eläimestä?

Kalifornian rannikolla sijaitseva Big Surin erämaa-alue koostuu sankoista punapuumetsistä, avarista niityistä ja vaikuttavista rantakallioista. Ympäristön monimuotoisuuden ansiosta alueella elää monenlaisia eläimiä puumista ja harvinaisista kaliforniankondoreista kalkkarokäärmeisiin ja kojootteihin. Merenpinnan alla piilee Pohjois-Amerikan suurin vedenalainen kanjoni, jossa viihtyvät muiden muassa ketterät ja kekseliäät merisaukot, erilaiset hylkeet ja ohikulkumatkalla olevat valaat. Dokumentissa seurataan luonnon kiertokulkua kauniissa ja kesyttömässä Big Surissa. Metsäpalot, rankat sääolosuhteet ja vuoroveden vaihtelut tuovat omat lisähaasteensa alueen eläinten elämään, ja jokainen laji onkin kehittänyt omat selviytymiskeinonsa.

Harmaakarhut hallitsivat pitkään Yellowstonen luonnonkaunista kansallispuistoa alueen ainoina suurpetoina. Hiljattain harmaakarhuille on kuitenkin ilmaantunut tuttu haastaja: sudet ovat palanneet Yellowstoneen ja kilpailevat osittain samasta ravinnosta karhujen kanssa. Kummat voittavat kansallispuiston valtataiston, laumana saalistavat ketterät sudet vai yksin liikkuvat väkivahvat harmaakarhut? Entä kuinka eloonjäämiskamppailussa selviävät tärkeimmät saaliseläimet, kuten hirvet, biisonit ja peurat? Kansallispuiston rikasta eläimistöä kuvaavassa dokumentissa nähdään vuodenaikojen vaihtelun lomassa myös saukkoja, kojootteja, kotkia ja korppeja sekä lukuisia muita alueen asukkeja.

Pohjois-Amerikan suurin makean veden kala valkosampi voi kasvaa jopa seitsemän metrin mittaiseksi ja elää yli satavuotiaaksi. Valkosampi on selvinnyt syvyyksissä jo 200 miljoonaa vuotta, mutta nyt sen tulevaisuus saattaa olla uhattuna: ylikalastus sekä ihmisen luomat padot ovat vähentäneet kalakantoja ja haitanneet lajin lisääntymistä. Dokumentissa kalabiologi Zeb Hogan matkaa Kanadassa ja Yhdysvalloissa tutustuen näiden suurten kalojen elinympäristöihin ja yrittäen samalla selvittää, kuinka valkosampi voitaisiin pelastaa sukupuutolta. Apunaan hänellä on sukeltajia, kalastajia ja alaan erikoistuneita tieteilijöitä.

Viime vuosikymmenille saakka Papua-Uudessa-Guineassa oli tapana muumioida vainajat hautaamisen sijaan. Muumiot aseteltiin esille luoliin tai vuorten rinteille, jotta jälkeläiset saattoivat käydä tapaamassa esivanhempiaan. Dokumentissa valokuvaaja Ulla Lohmann tutkimustiimeineen matkaa syvälle saarivaltion trooppiseen viidakkoon tutustuakseen ilmiöön paremmin ja löytääkseen tuoreimman muumion. Ääneen pääsevät myös paikalliset asukkaat, jotka kertovat suhteestaan kuolemaan ja muumiointiin sekä noituuteen ja jopa kannibalismiin, jota aiemmin harjoitettiin saarella. Monet paikallisista kaipaavat muumioinnin luomaa yhteyttä menneisiin sukupolviin, ja osa haluaisikin, että muumiointi otettaisiin uudelleen tavaksi lähetyssaarnaajien esittelemän hautaamisen sijaan.